Kuva: Aki Syrjäläinen, Huutokauppa Helander
Miksi hopeaa leimataan ja mitä erilaiset leimat kertovat esineestä? Näihin ja moniin muihin suomalaisen hopean leimaamiseen liittyviin kysymyksiin saat vastauksen Helanderin intendentiltä Tuomas Rossilta.
Täydellinen leimarivi sisältää viisi leimaa: tarkastusleiman, nimileiman, pitoisuusleiman, vuosileiman sekä paikkakuntaleiman. Lisäksi leimarivistössä (etenkin design-esineissä) saattaa olla puumerkkejä tai muita signeerauksia.
Hopeisessa esineessä tulee nykyään olla aina olla vähintään kaksi leimaa, sillä nimi- ja pitoisuusleima ovat Suomessa pakollisia. Mutta kuten aina, niin tässäkin tapauksessa poikkeus vahvistaa säännön, nimittäin alle kymmenen gramman hopeaesineitä ei tarvitse leimata.
Leimauskäytäntöjen historiaa Suomessa
Suomalaiset hopealeimat juontavat juurensa pitkälti ruotsalaisesta tavasta leimata hopeat. Leimaushistoria ulottuu aina vuoteen 1485 asti, jonka jälkeen hopeasepät velvoitettiin merkitsemään valmistamansa esineet.
Hopea on kautta aikojen ollut arvostettu jalometalli. Ei siis ole ihme, että se halutaan merkitä hyvin. Kuvassa 1500-luvun fresco maalaus, jossa Juudakselle maksetaan 30 hopeakolikkoa palkkioksi Jeesuksen kavaltamisesta.
Tarve yhtenäisille leimaus- ja tarkastuskäytännöille oli suuri, sillä niiden avulla saatiin vajaapitoiset tai muuten epäkelvot esineet karsittua pois markkinoilta. Sanktiot leimaus- ja tarkastuttamisvelvollisuuden laiminlyömisestä olivat esimerkiksi 1700-luvun puolessa välissä painavat. Rangaistuksena kyseinen esine takavarikoitiin kruunulle ja päälle lyötiin tuntuva 200 hopeataalerin sakko, toisella kerralla samasta rikoksesta sakko kaksinkertaistettiin ja kolmannella kerralla tekijä tuomittiin suoraan elinikäiseen pakkotyöhön.
Nykyinen leimauskäytäntömme vakiintui käyttöön sellaisenaan pääosin 1800-luvun alkupuolella. Leimaussäännökset ovat eläneet jonkin verran ajan saatossa, esimerkiksi sallitut pitoisuudet ovat vaihdelleet, ja maahantuotujen hopeaesineiden leimauskäytäntö on muuttunut.
Tarkastusleima takaa hopean laadun
Tarkastusleima kertoo siitä, että lainsäädännölliset seikat ovat täyttyneet esineessä ja sen hopeapitoisuus on tarkastettu. Kotimaisissa esineissä tarkastusleima on kruunu, sydämmenmuotoisella pohjalla.
Aiemmin tuontiesineet merkittiin soikeapohjaisella kruunulla, mutta tämä käytäntö on muuttunut vapaaehtoiseksi vuodesta 2001. Kolmekruunuinen valtakunnallinen konttorileima otettiin käyttöön vuonna 1754, jolloin se korvasi aiemmin käytetyn oltermanniviivan. Vuonna 1810 tarkastusleima muuttui nykyiseksi yhdeksi kruunuksi, jolloin myös vuosikirjainluku alkoi uudestaan alusta. Yhden kruunun leiman rinnalla on nykyisin käytössä myös ns. CCM-tarkistusleima (Common Control Mark), jossa esine voidaan varustaa kotimaisten leimojen lisäksi Wienin sopimuksen mukaisella, yhteisellä tarkastusleimalla.
Tarkastusleima kruunu kuvassa toisena. / Hopeaseppä Gustav Lindell, hopeapitoisuus 813, Tampere, vuodelta 1892. Kuva: Huutokauppa Helander.
Nimi- ja kuvioleimat kertovat esineen valmistajasta
Hopeaesineen valmistajan, tuottajan tai maahantuojan on merkittävä myytävä esine aina omalla leimallaan. Tämä nimileima on usein iso kirjain tai niiden yhdistelmä. Aiemmin on ollut käytössä myös kuvioleimoja, mutta niitä ei ole voinut ottaa käyttöön enää vuoden 2001 jälkeen.
Kuvioleima: Leijonan näköinen kuvioleima on Kultakeskuksen Hämeenlinnan leima. Tästä voi siis päätellä, että esineen on valmistanut Kultakeskus Oy Hämeenlinna. Huomaa myös esineen TW signeeraus. / Suunnittelija Tapio Wirkkala, valmistaja Kultakeskus, Hämeenlinna, pitoisuus 925, vuodelta 1973. / Kuva: Huutokauppa Helander.
Kolminumeroinen leima kertoo esineen hopeapitoisuuden määrästä
Kolminumeroinen pitoisuusleima kertoo esineen hopeapitoisuuden tuhannesosissa. Tätä kutsutaan myös nimellä promilejärjestelmä. Tällä hetkellä Suomessa sallitut hopeapitoisuudet ovat: 800, 830, 925, 999.
Aiemmin monesti käytetyt pitoisuudet 813 sekä 916 ovat poistuneet käytöstä vuonna 1974. Ennen promilejärjestelmän käyttöönottoa hopeapitoisuus ilmoitettiin luotijärjestelmällä ja se oli voimassa aina vuoteen 1887 asti. Luotijärjestelmässä 16 luotia tarkoitti täyshopeaa ja yleisen käyttöhopean pitoisuus oli 13 luotia, eli seoksessa on ollut 13 osaa hopeaa ja 3 osaa kuparia.
13L leima kertoo esineen hopeapitoisuuden määrän, käytössä olleen luotijärjestelmän mukaisesti. / Esineen tekijä Olof Robert Lundgren, vuosi 1854, Turku, pitoisuus 13 luotia. / Kuva: Huutokauppa Helander.
Vuosileima kertoo nimensä mukaisesti hopeaesineen iän
Vuosileima kertoo esineen valmistusvuoden. Vuosileiman käyttö on vapaaehtoista, mutta kuitenkin varsin yleistä. Aakkosiin ja numeroihin perustuva vuosijärjestelmä otettiin käyttöön Tukholmassa vuonna 1689. Suomen puolella vuosijärjestelmä tuli käyttöön hieman myöhemmin, ensin Turussa 1734 ja sitten Oulussa vuonna 1737. Yhteiseen, Ruotsi-Suomen käyttöön vuosimerkintä tuli kuitenkin vasta 1759.
Nykyisin käytössä oleva sarja alkoi vuonna 1810 kirjaimella A. Kun aakkoset (ei J, Å, Ä ja Ö) oli käyty läpi, lisättiin seuraavalla kierroksella kirjaimen jälkeen numero.
Tästä taulukosta voi tarkistaa hopea-esineen iän. Vuosileima- taulukko kertoo leimaa vastaavan vuoden.
Paikkakuntaleimat kielivät esineen valmistuspaikkakunnasta
Paikkakuntaleima on 1600-luvulla käyttöön otetun kaupunkileiman jälkeläinen. Kaupunkileiman käyttö tuli 1600-luvulla pakolliseksi ja hopeasepät saivatkin harjoittaa ammattiaan vain kaupungeissa.
Helsingin paikkakuntaleima on monelle tuttu näky.
Jalometallien leimaussäädöksistä löytyy paljon syventävää lisätietoa muun muassa Helanderinkin sponsoroimalla sivulla leimat.fi– sekä turvallisuus- ja kemikaalivirasto tukesin tukes.fi– sivustolla.
Teksti: Tuomas Rossi, Huutokauppa Helander
Kuvat: Huutokauppa Helander
Lisätietoja: Leimat.fi tai tukes.fi
